Finanssineuvos Jukka Mattila ja budjettineuvos Tero Tyni:
Terveydenhuollon henkilöstöpula on ratkaistava ennen tehtävien lisäämistä
Ennaltaehkäisevä työ on tärkeää sosiaali- ja terveydenhuollon onnistumisen kannalta. Uusille alan palveluille ja tehtäville on tilausta, mutta ennen niiden lisäämistä on saatava lisää työvoimaa, kirjoittavat finanssineuvos Jukka Mattila ja budjettineuvos Tero Tyni.
Julkisessa keskustelussa esitetään aika ajoin suuria odotuksia sille, että sosiaali- ja terveydenhuollossa ennaltaehkäisevillä ratkaisuilla voitaisiin saavuttaa merkittäviä hyötyjä. Moni tutkimus osoittaakin, että ennaltaehkäisevällä työllä voidaan parantaa väestön terveyttä ja hyvinvointia. Sen sijaan valitettavan usein epäselväksi jää, onko edistyminen oikeassa suhteessa ennaltaehkäisyyn käytettyihin resursseihin. Keskustelussa tärkeänä osana pitäisi olla myös sosiaali- ja terveydenhuoltoalan henkilöstön niukkuus. Mikäli uusia työntekijöitä ei ole saatavilla, on toimenpiteiden toteuttaminen väistämättä pois muusta sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnasta.
Suomessa ei ole käyttämättömiä lääkäriresursseja
Suomessa on oltu huolissaan lääkäreiden liiallisesta koulutuksesta vuosikymmeniä. Esimerkiksi vuonna 1993 arvioitiin, että vuonna 2000 Suomessa olisi tuhansia työttömiä lääkäreitä. Vielä vuonna 2017 Lääkäriliitto arvioi, että lääkäreitä uhkaa 2020-luvulla työttömyys. Nämä pelot eivät ole realisoituneet. Nyt hyvinvointialueet raportoivat lääkäripulasta, eikä pulaa ole vain lääkäreistä: käytännössä koko sosiaali- ja terveydenhuoltoalalla on täystyöllisyys. Nopeaa muutosta tilanteeseen ei ole näköpiirissä. Väestön ikääntyminen lisää henkilöstötarvetta sekä henkilöstön eläköitymisen että palvelutarpeen kasvun kautta.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisvastuu siirtyi vuoden alussa hyvinvointialueille. Ne tekevät parhaansa hoitaakseen kasvavat velvoitteensa mahdollisimman tehokkaasti. Tutkijan pöydältä voi olla helppo arvioida, että priorisointia voitaisiin tehdä paikoin paremmin. Käytännön elämässä toimintatapojen ja -rakenteiden muuttamiseen liittyy kuitenkin usein haasteita. Toiminnan tehostaminen tavalla, joka vapauttaisi merkittävästi resursseja uusiin, esimerkiksi ennaltaehkäiseviin, toimiin, ei ole järin todennäköistä eikä ainakaan nopeaa. Henkilöstöpula tuskin ratkeaa kovin nopeasti tätäkään kautta.
Uudet velvoitteet kiihdyttävät tuolileikkiä
Kun henkilöstöstä on jo valmiiksi pulaa, ovat uusien tai tiukentuvien henkilöstötarvetta lisäävien velvoitteiden seuraukset arvaamattomia. Moni hyvinvointialue on joutunut vaikeaan tilanteeseen, kun esimerkiksi henkilöstömitoituksia on kiristetty. Koulutetun työvoiman kokonaismäärä on lyhyellä aikavälillä melkoista nollasummapeliä, ja lisätyövoimaa ei yksinkertaisesti ole lähivuosina saatavilla. Silloin joudutaan tekemään ikäviä valintoja siitä, jatketaanko asiakkaiden hoitamista säädettyä lakia rikkoen, vai jätetäänkö osa asiakkaista heikommalle hoivalle, jotta korkeamman normin mukaista hoivaa riittää ainakin joillekin.
Hyvää tarkoittava uusi toiminto, joka edellyttää esimerkiksi tuhannen hoitajan ja satojen lääkäreiden lisätyöpanosta, tarkoittaa teoreettisten suorien kustannustensa lisäksi sitä, että nämä hoitajat ja lääkärit on saatava jostain. Sikäli kun tyhjäkäyntiä tai työttömiä työntekijöitä ei ole, ovat nämä ammattilaiset pois jostain työstä, jota he nykyään tekevät. Taloustieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna kasvava kysyntä johtaa kiristyvään kilpailuun niukasta työvoimasta, joka lisää riskiä työvoimakustannusten kasvusta.
Sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviä ei ole realistista laajentaa luopumatta joistakin nykyisistä tehtävistä
Pohjimmiltaan kyse palveluiden laadussa ja riittävyydessä ei siis edes ole ainoastaan rahasta. Vaikka uusi tehtävä tai velvoite resursoitaisiinkin asianmukaisesti, ei tarvittavien ammattihenkilöiden rajallisuuden vuoksi tehtävän hoitaminen ole niin yksinkertaista. Uudistusten vaikutusarvioinnissa pitäisi aikaisempaa paremmin arvioida työvoiman saatavuustilannetta myös alueellisesti. Jos rajataan pienimmät muutokset tarkastelun ulkopuolelle, ainoa tapa mahdollistaa uuden tehtävän toteuttaminen on luopua jostain nykyisestä tehtävästä.
Tämä voidaan tehdä tietoisesti pohtien, mikä nykyinen tehtävä ei välttämättä ole niin hyödyllinen, että sitä kannattaa jatkaa. Jos tätä tietoista päätöstä ei tehdä keskitetysti, priorisointi jätetään käytännössä hyvinvointialueiden tehtäväksi. Hyvinvointialueet joutuvat tekemään pakon edessä vaikeita ratkaisuja, jotka tarkoittavat usein käytännössä yhden tai useamman velvoitteen laiminlyöntiä. Uudet ja laajenevat tehtävät saattavat aiheuttaa yllättäviäkin vaikutuksia palveluketjuihin, kuten päivystysten ruuhkautumiseen tilanteissa, joissa ikääntyneille ei löydykään päivystyksen jälkeistä kotiuttamispaikkaa.
Tietyistä tehtävistä luopumisen ja uusista tehtävänlisäyksistä pidättäytymisen lisäksi pidemmällä tähtäimellä keskeisiä tapoja ratkaista ongelma on kasvattaa työn tarjontaa ja keventää kelpoisuusvaatimuksia. Palkkaratkaisulla on varmasti oma roolinsa alan houkuttelevuudessa, mutta esimerkiksi lääkäreiden ansiotaso on jo pitkään ollut varsin kelvollinen suhteessa muihin ammatteihin. Pullonkaula on jo kymmeniä vuosia saattanutkin löytyä lääketieteellisten tiedekuntien aloituspaikkojen määristä.
Ratkaisuilla on kiire. Toiveita ei ole viisasta laittaa liialti nopeaan käytännön organisaatioissa tapahtuvan johtamisen parantamisen, tehostumisen ja priorisoinnin varaan. Osaavaa työvoimaa on saatava lisää konkreettisilla ja luotettavilla toimenpiteillä. Näitä voivat olla esimerkiksi lääkäreiden koulutuspaikkojen kasvattaminen muiden alojen kustannuksella sekä ulkomailta Suomeen hankittava hoivatyövoima.
Jukka Mattila
finanssineuvos
Tero Tyni
budjettineuvos