Valtiovarainministeri Riikka Purran puhe UKK-Seurassa
Valtiovarainministeri Riikka Purra puhui UKK-Seuran tilaisuudessa Helsingissä torstaina 29. tammikuuta.
Arvoisa yleisö, hyvät Suomen ystävät.
Kiitos kutsusta.
On ilo päästä puhumaan teille. On kunnia päästä osaksi sitä kansakuntamme jatkumoa, jota jokainen tässä ennen minua seissyt on näkemyksillään, kyvyillään ja toimillaan rakentanut. Se polku on joskus tavattoman vaikea kulka, eikä jokainen tienviitta vie oikeaan, mutta onneksi polun pohja on tampattu kovaksi.
Haluan aloittaa tamppaajilla; kolmen entisen presidentin esittämillä ajatuksilla, jotka resonoivat nykyhetkessä mielestäni erityisellä voimalla.
Ensimmäinen on presidentti Mauno Koiviston toteamus, jonka hän muotoili monin tavoin, mutta ydinsisältö on tämä: Suomen kansan identiteetille on kautta historian ollut keskeistä selviytyminen. Emme ole suurten voittojen jahtaajia – jos tulevia Milano-Cortinan olympiakisoja ei nyt lasketa – emmekä imperiumien rakentajia. Olemme selviytyjäkansaa, jonka jokainen sukupolvi on kokenut velvoitteekseen jättää maan parempaan kuntoon kuin sen itse aikanaan sai.
Toinen ajatusperintö on peräisin J.K. Paasikiveltä, ja sitä kutsutaan usein pienvaltiorealismiksi. Tunnen tiettyä hengen sukulaisuutta Paasikiveen, joka ei totisesti ollut mikään politiikan romantikko. Hän tiesi, että pieni valtio ei voi muuttaa maailmanjärjestystä, mutta se voi – ja sen on pakko – ymmärtää voimatasapainot, maantiede ja omat rajansa.
Paasikiviläinen realismi ei tarkoita alistumista, vaan kykyä lukea todellisuutta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin haluaisi sen olevan. Viime vuosien ja aivan viime viikkojenkin tapahtumat todistavat, että Nato-liittolaisuudesta ja EU-jäsenyydestä huolimatta 2020-luvun Suomi tarvitsee selviytyäkseen tällaista asennoitumista.
Ja se kolmas ajatus – tai oikeammin kysymys – tulee presidentti Urho Kekkoselta. Hän puki ajatuksen sanoiksi jo 1950-luvulla – vuosia ennen kuin tuli ensi kertaa valituksi tasavallan presidentiksi.
Onko. Maallamme. Malttia. Vaurastua.
Näiden kolmen ajatuksen kautta pääsemme kiinni konkreettisiin esimerkkeihin siitä, mitkä tekijät kannattelevat Suomea maailmassa, jota hallitsee kansainvälisen voimapolitiikan järisyttävän voimakas paluu.
Hyvät kuulijat!
Katsotaan ensin erääseen historialliseen aikaan, jolla on ällistyttävän paljon yhteistä 2020-luvun Suomen kanssa.
Elettiin vuotta 1975 ja taloudellisesti äärimmäisen tiukkaa aikaa. Kaksi vuotta aiemmin maailmaa oli ravistellut öljykriisi, joka nosti energian hinnan pilviin. Öljyn hinta jopa nelinkertaistui. Kriisin myötä länsimaihin iski raju inflaatiopiikki. Siinä missä Suomen inflaatio nousi viime hallituskaudella vuosina 2022-2023 noin 6-7 prosenttiin, huiteli hintojen nousu öljykriisin jälkeen jopa yli 15 prosentissa. Suomen talouskasvu pysähtyi ja työttömyys nousi – silloisen mittapuun mukaan – ennätysmäisesti yli 60 000:een.
Talouden kurjistuessa myös politiikka meni sekaisin. Hallitukset kaatuilivat, neuvottelut venyivät. Lopulta Kekkonen julisti maahan kansallisen hätätilan marraskuussa 1975 ja runnasi – eli käytännössä pakotti – viisi puoluetta hallitukseen SKDL:n, SDP:n ja Keskustan muodostaessa sen kovan rungon.
Hyvät kuulijat, miksi näin äärimmäinen toimi? Siksi, koska Suomen selviytyminen oli vaakalaudalla. Valtio oli oikeastaan ainoa toimija, joka kykeni elvyttämään, investoimaan, devalvoimaan – vaikka tämä toimi tehtiinkin vasta 1977.
Talouspolitiikan ytimessä oli valtiovetoinen teollistaminen ja hyvinvoinnin levittäminen tasaisesti koko maahan. Sitä oli Kekkosen Suomi: valtio rakensi, valtio suojeli, valtio jakoi. Vaikka pakolla pystyyn pantu hätätilahallitus epäonnistui tehtävässään, syntyi valtiovetoisesta talouspolitiikasta monta sellaista kansantalouden veturiyhtiötä, jotka edelleen tuottavat tasaisen hyvää osinkovirtaa valtion kassaan.
Hyvät kuulijat, maailmantalouden tilanteen lisäksi myös maailmanpoliittinen tilanne 50 vuotta sitten muistutti nykyhetkeämme.
Yhdysvallat oli kiinni Vietnamin-sodan loppuvaiheessa, sen eskalaatiossa, joka johti suurvallan ensimmäiseen merkittävän tappioon kommunismin vastaisena “maailmanpoliisina”. Lähi-idässä roihusi. Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israeliin Yom Kippurin sodassa, mikä sitten johti öljykriisin puhkeamiseen. Useat proxy-sodat ja vallankaappaukset loivat levottomuutta muun muassa Chilessä ja Ugandassa, ja Euroopassa pelkoa loivat Bader-Meinhofin ja Punaisen Armeijan terroristit sekä olympiarauhan Münchenissa 1972 karmealla tavalla rikkonut palestiinalaisterrori.
Niin rajulta ja epävakaalta kuin maailma saattoi tuntua, syntyi tuosta kaikesta lopulta kylmän sodan liennytysvaihe, détente, joka huipentui presidentti Kekkosen tähtihetkeen, Helsingissä allekirjoitettuun Etykin päätösasiakirjaan.
Neuvostoliitolle kylmän sodan rajaviivat betonoinut sopimus oli suuri diplomaattinen voitto. Me jälkipolvet tiedämme, että samalla musteella kirjoitettiin kuitenkin myös ensimmäiset syyt sille, miksi Neuvostoliiton hallitsema itäblokki alkoi hajoilla jo reilu vuosikymmen myöhemmin.
Samalla tavoin kuin maailma kuohui 1970-luvulla, kuohuu se myös nyt. Kuten aikalaiset 70-luvulla eivät osanneet arvata, mihin suuntaa Etyk maailmaa vie, emme mekään voi nähdä tulevaisuuteen. Siksi pienen maan on osattava tehdä valintoja. Se mikä voi näyttää hetkittäin ja yhdestä näkökulmasta arveluttavalta valinnalta, voi johtaa menestykseen.
Hyvät kuulijat,
Elämme kylmää alkutalvea 2026. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on kestänyt pian neljä vuotta. Suomi ja Eurooppa ovat käyneet läpi uuden energiakriisin – venäläisen kaasun, hiilen ja öljyn loppumisen. Inflaatio nousi sodan alkamisen myötä huippuunsa, mutta on sittemmin hidastunut. Kotitalouksille tärkeät korot ovat edelleen suomalaisittain jossain määrin liian korkeat – ja sellaisina pysyvät – ja Venäjä-kaupan romahdus on jättänyt jälkensä etenkin Itä-Suomeen mutta muuallekin. Työttömyys on laskutavasta riippumatta satoja tuhansia ja julkisen talouden alijäämä on 12-14 miljardia euroa vuodessa. Velkasuhteemme kasvaa ennätyslukemiin ja ylittää pian 90 prosenttia.
Toimintatapojen ero vuoteen 1975 on kuitenkin dramaattinen. Suomessa ei ole julistettu hätätilaa, eikä kukaan ole pakottamassa kaikkia puolueita samaan hallitukseen. Meillä on neljän puolueen oikeistolainen enemmistöhallitus, joka on leikannut menoja, uudistanut sosiaaliturvaa ja työmarkkinoita ja joka tavoittelee yhä velan kasvun taittamista sekä työllisyysasteen kasvua. Samaa on jatkettava tulevilla kausilla tai pää tulee vetävän käteen.
Geopoliittinen maailma on erilainen. Kylmä sota palasi – mutta eri muodossa. Venäjä on jälleen revisionistinen suurvalta. Suomi ei enää kuitenkaan tasapainottele idän ja lännen välillä, vaan olemme kiinteästi ja erottamattomasti osa läntistä turvallisuusyhteisöä.
Onko Paasikiven pienvaltiorealismi siis kuollut? Ei todellakaan ole. Se on vain muuntunut. Pienvaltiorealismi ei koskaan tarkoittanut passiivisuutta tai nöyryyttä. Se tarkoitti realistista voimien tunnustelua ja oman kansallisen selviytymisen asettamista etusijalle. Nato-jäsenyys ja EU:n jäsenyys eivät poista maantiedettä. Venäjä on yhä naapurimme, Kiina nousee, Yhdysvaltojen sitoutuminen Eurooppaan ei palaa entiselleen.
Pienvaltiorealismia siis tarvitaan, samoin kuin Kekkosen esimerkkiä Etykin hengessä: etsi ratkaisuja, neuvottele, myötäile yhtäällä, mutta säilytä oma tilasi toisaalla. Siitä syntyy kansallisen etumme mukainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkä linja myös Nato- ja EU-Suomessa.
Hyvät kuulijat,
Edellä kuvaamani vilkaisu maailmaan kertoo, että Suomen selviytyminen lepää yhä monessa suhteessa diplomaattisessa notkeudessamme. Se yksin ei kuitenkaan riitä. 2020-luvun voimapolitiikan aika vaatii meiltä myös uskottavaa sotilaallista pelotetta ja – ennen kaikkea – taloudellista kantokykyä.
Ja tässä puheeni alussa mainitsemaani kolmanteen ajatukseen.
Suomen selviytyminen on kautta historian ollut riippuvainen taloudellisesta toimeliaisuudesta. Ei pelkästään valtion kyvystä jakaa, vaan kansalaisten ja yritysten kyvystä luoda.
1970-luvulla valtion oli pakko ottaa johtava rooli, koska yksityinen sektori ei kyennyt yksin. Nyt tilanne on kääntynyt: valtion rooli on luoda puitteet, jotta yksityiset kansalaiset ja yritykset voivat vaurastua ja kasvaa. Kysymys ei kuulu enää, onko maallamme malttia vaurastua, vaan onko Suomella malttia antaa kansan vaurastua?
Urho Kekkosen Suomessa talouspolitiikka oli jakavaa ja tasoittavaa. Valtio rakensi teollisuutta, infrastruktuuria, hyvinvointia – ja se oli tarpeen. 2020-luvun haaste on erilainen. Jotta voimme ylläpitää puolustuskykyä ja turvallisuutta ja jotta meillä on maa, joka on kansalaisilleen puolustamisen arvoinen, on taloudellisen toimeliaisuuden parannuttava. On palkittava yrittäjyyttä, lisättävä investointeja, on kannustettava työntekoon ja riskinottoon.
Tarvitaan kevyempää sääntelyä ja byrokratiaa, parempaa pääoman saatavuutta. Jos talous ei kasva, jos yksityinen sektori ei investoi, jos työllisyys ei nouse, mikään Nato-jäsenyys tai EU:n tuki ei riitä pelastamaan meitä. Valtio ei innovoi, ei keksi, ei myy, ei tee talouskasvua. Valtio voi edesauttaa, tuuppia, luoda puitteet ja edellytykset, mutta talouden toimeliaisuuden pelastajaksi siitä ei ole. Kasvu syntyy tai on syntymättä yksityisellä sektorilla. Onnellisimmaksi väitetyn maan roolina on pitää myös julkisten menojen osalta kyseenalaista ykköspaikkaa. Näin ei pitäisi olla.
Jokainen puolue, joka on sitoutunut nostamaan merkittävästi puolustusmenoja, on samaan aikaan sitoutunut tekemään julkista taloutta tervehdyttäviä toimia. Kun sotemenot ja valtion velanhoitomenot valtavasti koko ajan kasvavat, mikään muu ei ole mahdollista.
Mutta myös toimiva ja uskottava ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pohjimmiltaan toimivaa ja tervettä talouspolitiikkaa.
Uskon, että kaikki alussa mainitsemani valtiomiehet, J.K. Paasikivi ja Mauno Koivisto vanhoina pankkimiehinä sekä Urho Kekkonen valtiovetoisen investointipolitiikan visionäärinä, olisivat jokainen allekirjoittaneet tämän ajatuksen tässä ajassa.
Arvoisat kuulijat,
Suomi elää jälleen selviytymisen vuosia – ei sodan, vaan taloudellisen selviytymisen muodossa. 1975 pakotettiin kaikki samaan veneeseen, koska vene oli uppoamassa. Nyt vene on erilainen. Uppoamisen uhka ei ole akuutti, mutta reikiä on joka puolella niin paljon, että pohja vuotaa vääjäämättä.
Tilanteemme on tavallaan ennenkokematon, sillä talouden heikkous ei näy ihmisten arjessa radikaalina sokkia, vaan hitaana turtumisena.
Selviytyminen on tulevinakin vuosina kansallisen identiteettimme ydin. Se ei kuitenkaan voi olla pelkkää sinnittelyä, vaan sen on tarkoitettava myös halua ja kykyä menestyä muuttuvassa maailmassa.
Tämänkin sukupolven tehtävä on katsoa tulevaan ja jättää jälkeensä sellainen Suomi, josta meidän jälkeemme tulevat voivat olla ylpeitä.
Kiitos.