Suomi 100 -kolumnisarja
Matti Louekoski: Ristiriitojen kausi

Matti Louekosken ministeriaikana uskottiin vielä yleisesti Suomen talouden olevan kunnossa. Vaikka talouden ylikuumenemisesta oli merkkejä ja idänkauppa romahti Neuvostoliiton mukana, eivät kaikki osanneet ennakoida lähestyviä vaikeuksia.

Siirryttyäni oikeusministeriöstä valtiovarainministeriön johtoon lehdistö onnitteli minua ”saamastani kultaisesta perinnöstä”. Medialla oli vankka käsitys talouden hyvästä kunnosta. Saman käsityksen näytti jakavan niin sanotun suuren yleisön lisäksi johtavien politikkojen enemmistö.

Olisiko pitänyt paiskoa ovia?

Kun SDP:n piirissä oli sovittu tulevasta nimityksestäni, hankin talouden tilasta laaditut viimeisimmät asiantuntija-arviot. Niiden viesti oli jokseenkin yhteneväinen. Ne varoittivat edessä olevista vaikeuksista. Rahapolitiikka oli ollut jo kauan liian löysää. Kulutusmarkkinat kävivät ylikierroksilla. Arvopapereiden hinnat olivat nousseet jyrkästi, niiden arvo oli irtautunut reaalimaailmasta. Vientivetoisen maan vaihtotase oli raskaasti miinuksella. Markkinakorko oli korkealla ja peruskorkoa oli pidetty keinotekoisen alhaalla. Suoranaista romahdusta ei ennakoitu, puhuttiin talouden tulevasta notkahduksesta.

Tosiasiat olivat ristiriidassa vallitsevan käsityksen kanssa. Tämä ”epätasapaino” vallitsi koko ministerikauteni ajan. Oikeamman kuvan aikaansaamista pidin eräänä tärkeimmistä tehtävistäni – siinä kuitenkaan onnistumatta. Jälkikäteenkin olen pohtinut, mitä minun olisi pitänyt tehdä, että viesti olisi mennyt perille. Tapoihini ei kuulu räyhääminen eikä ovien paiskelu. Olisi ehkä pitänyt kuulua. Mielipide-eroista johtunut jännite omankin eduskuntaryhmän kanssa koetteli hermoja.

Kun vuoden 1991 talousarvioesitys oli 1990 syysistuntokauden alussa eduskunnan käsittelyssä, ryhtyivät hallituspuolueiden – Kokoomuksen, SDP:n ja RKP:n – eduskuntaryhmät laatimaan yhteistä ryhmäaloitetta eräiden menokohteiden määrärahojen lisäämiseksi. Se oli sentään liikaa. Edellytin hankkeesta luopumista. Muussa tapauksessa jättäisin paikkani. Ryhmäaloitteesta luovuttiin, mutta muilla keinoin hanketta ajaneet toteuttivat osan suunnitelmastaan syksyn aikana. Talouden kokonaistilanteeseen nähden näillä menolisäyksillä ei ollut ratkaisevaa vaikutusta, mutta viestinä talouden hoitamisesta se oli järkyttävä.

Mitä tehdä markalle?

Edeltäjäni Erkki Liikasen aikana oli muun muassa villiintyneen kulutuskysynnän hillitsemiseksi markka revalvoitu neljällä prosentilla. Viennin edistämistarpeen vuoksi käytiin keskustelua palaamisesta vanhaan kurssiin tai mahdollisesta suuremmastakin devalvaatiosta. Mielipiteet olivat hyvin jakautuneet. Metsäteollisuuden edustajat kannattivat ja metalliteollisuuden edustajat yhtä innokkaasti vastustivat.

Markan kurssiin puuttumisen ajateltiin toisaalta herättävän vain tarpeetonta ja vahingollista spekulaatiota talouden tilasta. Asiantuntijathan olivat sen heikkouksista hyvin perillä sekä kotimaassa että ulkomailla. Pitemmällä aikavälillä devalvoimista pidettiin todennäköisenä, mutta sen ajoituksen olisi satuttava talouden nousuvaiheen alkuun. ”Notkahduksen” jälkeisestä noususta ei kuitenkaan ollut tietoakaan. Siksi ei minulta riittänyt devalvaatiohankkeelle lainkaan ymmärrystä. Markan kellutukseen ja devalvaatioon sitten ajauduttiin seuraavan hallituksen aikana. Mutta se tapahtumasarja jää tämän kolumnin aiheen ulkopuolelle.

Idän kauppa romahtaa

Tehtäviini kuului myös idänkaupan talouskomission Suomen osapuolen varapuheenjohtajuus. Siinä ominaisuudessa seurasin huolestuneena kaupan tulevaisuudesta saatuja viestejä. Nekin olivat kaksijakoisia. Jotkut venäläiset vakuuttivat perinteiden tavaranvaihtokäytännön loppuvan tuota pikaa. Toiset halusivat sen jatkuvan.

Joulun alla 1990 kävi kuitenkin selväksi, että vanhan käytännön mukainen vientimme loppuu välittömästi. Sen mukana katoaisi Suomesta kymmeniä tuhansia työpaikkoja ja työttömyys nousisi ennätyslukemiin. Tällä tulisi olemaan dramaattisia vaikutuksia talouteemme ja romuttaisi juuri valmistuneen budjetin pohjan.

Pankkivalvontaa tehostetaan – vaikkakaan ei tarpeeksi

Talouden tervehdyttämisestä puhuttaessa nostetaan lähes poikkeuksetta esille rakenneuudistusten tarve. Usein tarve jää kuitenkin täsmentämättä ja koko vaatimus turhaksi hokemaksi. Ministeriaikanani toteutettiin joitakin rakenteellisiksikin katsottavia uudistuksia.

Oikeusministerinä jo aloittamaani arvopaperilainsäädännön kehittämistä jatkettiin, ja pankkien valvontaa tehostettiin. Entinen pankkitarkastuksen ylijohtaja Jussi Linnamo kauhisteli rahamarkkinoiden vapautumisen yhteydessä korjaamatta jääneitä puutteita valvojan valtuuksissa. Räjähdysmäisesti kasvaneen pörssikaupan tilaa hän kuvasi sanomalla, että miljardibisnestä tehdään ”purjehdusseuran säännöillä”. Pankkivalvonta ei vielä tehostettunakaan riittänyt estämään jo silloin muhineen pankkikriisin tuloa.

Nyt perinteeksi muodostuneet talouden kehysriihet aloitettiin ja budjettilainsäädännön uudistus otettiin valmisteluun. Vanha säännöstö oli sillä tavalla epäsymmetrinen, että eduskunnassa menolisäyksiä saatettiin tehdä enemmistöpäätöksin, mutta leikkauksiin vaadittiin määräenemmistö.

Valtio oli lähes velaton

Olen antanut lyhyestä valtiovarainministerikaudesta aika synkän kuvan. Se oli raskasta aikaa eikä ilon aiheita juuri ollut. Eipä se paljon lohduta, jos totean seuraajani Iiro Viinasen kauden olleen vieläkin vaikeampi. Presidentti Mauno Koivisto kysyi jälkikäteen, millaisen vamman minä olin tuosta tehtävästä sieluuni saanut. En oikein osannut muuta vastata kuin että uskoni järkipuheen tehoon ja päättäjien vilpittömyyteen koki pahan kolauksen.

Olen joutunut ihmettelemään seuraavan hallituksen päämisterin Esko Ahon ja jopa Iiro Viinasen toteamuksia, kuinka suuri yllätys heille talouden tila oli uuden hallituksen aloittaessa vaalien jälkeen. Ihmettelyt käyvät näyttönä siitä, ettei tosiasioiden tuntemus ollut ulottunut näinkään tärkeille henkilöille.

Melkein ainoana hyvä asiana on mieltäni lohduttanut valtion velkatilanne kauteni lopussa. Valtion velkaa oli vain 10,5 prosenttia suhteessa kansantuloon. Käytännössä valtio oli melkein velaton. Velkatilanne oli niin hyvä, että seuraavalla hallituksella oli sentään mahdollisuus hankkia – vaikkakin vaikeuksien kautta – rahoitus Suomen selviytymiselle lamasta. Mieleeni on jäänyt pieni tapahtuma aivan ministerikauteni lopulta. Valtiosihteeri Eino Keinänen tuli luokseni ja kysyi, mitä tehtäisiin yllättäen kassaan kertyneelle parille miljardille. Sovittiin, että maksetaan silläkin summalla velkoja pois – eikä kerrota kenellekään. Jos tieto asiasta leviäisi, käyttökohteita löytyisi välittömästi.

Matti Louekoski

valtiovarainministeri 1.3.1990 - 26.4.1991

Suomen valtiovarainministerien kolumnisarja on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Tekstit edustavat kirjoittajien omaa näkemystä.