Neuvotteleva virkamies Suvi Savolainen:
Lähdetäänkö merta edemmäs kuntakalaan?

Alueiden, kuntien ja kaupunkien erilaistuminen on useimmille maille tuttu kehityskulku. Yhtäällä väestön määrä vähenee, toisaalla kasvaa. Kaupungistuminen on kaikkia maita koskettava megatrendi. Viime vuosina keskusteluun on Suomessakin pilkahdellut ajatuksia siitä, pitäisikö kuntien tehtäviä räätälöidä muuttuvan toimintaympäristön mukaan. Millaisia ajatuksia muiden maiden ratkaisut ja näkökulmat voisivat tuoda omaan keskusteluumme?

Suurilla kaupungeilla on monessa maassa erityisasema

Monissa maissa eriytymistä on ratkottu kaupungeista käsin. Tällöin suuret metropolikaupungit hoitavat sekä kunta- että aluetason tehtäviä. Esimerkiksi Norjassa Oslo on sekä kaupunki että alue (fylke). Osin historiallisistakin syistä Saksassa taas Berliini, Hampuri ja Bremen samanaikaisesti sekä kaupunki, aluehallinnollinen toimija että osavaltio. 

Tätä mahdollisuutta esitetään Suomessa nyt ensimmäistä kertaa, kun käsittelyssä olevassa sote-uudistuksessa Helsinki olisi oma hyvinvointialueensa ja Uudellamaalla olisi muutoinkin muusta maasta poikkeavat erityisratkaisunsa. 

Espanjassa asukasluku määrittää tehtävät

Espanjassa on säädetty kuntien lakisääteisistä tehtävistä kuntakoon mukaan. Järjestelmässä on asukasluvun mukaan kynnyksiä, joiden myötä tehtävät muuttuvat. Kunnan tehtävät muutu välittömästi asukasluvun kasvaessa tai vähentyessä, vaan vasta sitten, kun muutos on osoittautunut pysyväksi. 

Kuntia ylemmällä tasolla toimivat, kuntien yhteistoimintana muodostetut provinssit koordinoivat kuntien toimintaa. Ne ovat joissain tapauksissa ottaneet kuntien tehtäviä hoitaakseen, kun kunnat ovat niistä vapaaehtoisesti luopuneet. Tämä on kunnille usein helpotus, mutta tarkoittaa toisaalta sitä, että kyseisen kunnan asukkaiden vaikutusmahdollisuudet palveluihinsa heikkenevät.

Espanjalainen rakenne on yksinkertaisuudessaan kiinnostava, mutta tokkopa se sellaisenaan toimisi suomalaisessa kontekstissa. Asukkaiden vaikutusmahdollisuudet kuntien yhteistoimintarakenteissa ovat toki tuttu haaste Suomessakin.

Eriytyneiden ja yhdistyneiden mallien yhdistelmiä

Englannissa ja Walesissa on useita erityyppisiä kuntia rinnakkain ja eri hallinnontasoilla. Kunnilla on saattanut olla historian saatossa syntyneitä omia erilaistumisalueitaan ja ne ovat saattaneet saada kuninkaalta tai parlamentilta erityisiä erioikeuksia. 

Nykyisen kaltainen rakenne luotiin 1970-luvulla. Alimman tason piirit (district council, borough council tai city council) vastaavat kaikkein paikallisimmista palveluista, kuten asumisesta, vapaa-ajasta ja virkistyksestä, ympäristön terveydestä, jätteiden keruusta, rakennusluvista ja verotuksen hoitamisesta. Niitä laajempien kuntien (county council) vastuulla on valtaosa julkisista palveluista, eli mm. opetus, tiet, liikenne, sosiaalipalvelut, kirjastot, jätehuolto ja alueen strateginen suunnittelu.

Etenkin isommilla kaupunkiseuduilla nämä kahdentasoiset kunnat on yhdistetty yhdeksi organisaatioksi (unitary authorities). Lontoon alueella Greater London Authority (GLA) jakaa niiden kanssa vastuun valtateistä, liikennesuunnittelusta, henkilöliikenteestä ja strategisesta suunnittelusta. 

Kansallinen terveysjärjestelmä NHS on koko maassa keskushallinnon vastuulla. 

Ehkä sekavaltakin vaikuttavassa järjestelmässä viehättää sen mahdollisuus olosuhteiden mukaiseen räätälöintiin. Suomessa kuulee joskus huolta siitä, mitä kuntiin enää jää, jos kunnilta siirtyisi sote-uudistuksen jälkeen muitakin tehtäviä pois. Vastaus: silloin kunnat olisivat ihan tavallisia brittiläisiä kuntia. 

Osavaltioita, metropolihallintoa, provinsseja, territorioita

Liittovaltiopohjaisissa maissa hallinnolliset ratkaisut ja tehtävät on eriytetty usein vielä vahvemmin paikallisten tarpeiden mukaan. 

Saksassa on neljä hallintotasoa: liittohallitus, osavaltiot, läänien aluehallinnot tai hallintopiirit ja kuntien paikallishallinnot. Alueellisilla hallintopiireillä on yleensä valvontatehtävä kunnissa, ja suuremmat kaupungit hoitavat molemmat. Suurissa kaupungeissa paikallishallinto on saatettu delegoida vielä sisäisille piireille. 

Stuttgartin metropolialueella on erityisen poikkeuksellinen hallinto: siellä valitaan suorilla vaaleilla ylikunnallinen metropolivaltuusto. Tarve sille syntyi 1990-luvulla, kun Stuttgartin metropolialueen työllisyys romahti ja Euroopan yhdentymisestä johtuva alueiden välinen kansainvälinen kilpailu voimistui. Huoli alueen kilpailukyvyn parantamisesta johti yhteiseen päätöksentekomalliin. Voisiko Suomessakin olla joillain alueilla tarvetta vastaavalle, entistä paremmalle alueelliselle koordinaatiolle elinvoiman ja kilpailukyvyn edistämiseksi?

Liittovaltio Kanada jakautuu puolestaan alueellisesti kymmeneen provinssiin ja kolmeen territorioon. Ero provinssien ja territorioiden välillä on niiden itsehallinnossa. Provinsseilla on oma perustuslakiin perustuva itsehallintonsa, kun taas territoriot saavat tehtävänsä suoraan liittovaltiolta. Kaikkia kolmea territoriota myös hallinnoidaan yhtenä kokonaisuutena liittovaltion hallinnosta käsin. Territoriot kattavat maantieteellisesti Kanadan kaikkein pohjoisimmat ja harvaanasutuimmat alueet. 

Vastaava malli, jossa valtio vastaisi harvaanasuttujen alueiden hallinnosta, tuntuu erittäin kaukaiselta ajatukselta Suomen olosuhteissa, eikä meillä ole sille tarvettakaan. Suomen harvaan asutuimmat kunnat ovat asukastiheydeltään kuitenkin selvästi tiheämpiä kuin Kanadan harvaan asutut territoriot. 

Historia on muovannut erilaisia järjestelmiä

Yhteistä kaikkien maiden alue- ja paikallishallinnon järjestelmille on, että ne ovat muodostuneet ajan saatossa sellaisiksi kuin ovat. Näin se on meilläkin. Sitä, minkälaisia suuntia Suomessa voitaisiin jatkossa ottaa, pohditaan viime joulukuussa käynnistyneessä kuntapolitiikan kokonaisuusvaihtoehtojen tarkastelussa.

Suvi Savolainen
neuvotteleva virkamies